Synnytys ja sen jälkimainingit

Synnytystä kuvataan joskus voimauttavaksi kokemukseksi. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että vaikka sain monenlaisia letkuja, naamareita ja piikkejä synnytyksen ja sairaalaviikkoni aikana, kaikesta jäi vain hyvä mieli. Ehkäpä juuri voimauttava ja syvällinen. Se hetki kun kaiken ponnistelun ja säätämisen jälkeen kaunis rakas vauva putkahtaa ulos, on sanoinkuvaamaton ja syvästi koskettava. Olen älyttömän kiitollinen että sain kokea sen.

Synnytys alkoi spontaanisti tiistaiaamuna klo 7 raskausviikolla 41+2. Vaaleanpunaista lapsivettä alkoi tihkuttaa ja lirautella. Parin tunnin päästä tuli jo epäsäännöllisiä supistuksia. Puolilta päivin supistuksia tuli 5-10 minuutin välein melko säännöllisesti. Synnytys katsotaan alkaneeksi silloin. Pidettiin kirjaa kaikista supistuksista. :) Jossain vaiheessa soittelin synnytyslaitokselle ilmoittaakseni tilanteesta ja ohjasivat tulemaan käymään viimeistään klo 19/20 aikaan, koska silloin lapsiveden menosta tulisi täydet 12 tuntia. Niille jotka ei tiedä, niin lapsiveden tiputteluhan on merkki reiästä sikiökalvossa eli vauva ei ole enää samalla tavalla suojassa tulehduksilta. Siksi tilannetta ja vauvan vointia pitää seurata tarkemmin, myös synnytyksen jälkeen.

Supistukset kipeytyivät iltaa kohden ja vietin koko päivän vain jumppapallon päällä istuen, kuumaa kauratyynyä alaselässä pitäen sekä kuumassa suihkussa. Maata en voinut, koska makuulla tuli heti tosi kipeitä supistuksia. Mies lämmitti kuumakäärettä ja toi ruokaa ja juomaa. Miehen kosketusta tai hierontaa en sietänyt. Lounasta vielä pystyin syömään, mutta loppupäivän elin muutamalla omenalla ja leivällä. :) Tens-laitetta kokeiltiin kipuun, mutta siitä tuli lähinnä vain huono olo, joten unohdettiin se aika nopeasti. Supistukset olivat kipeitä, mutta kestettävissä. Tunnit menivät tosi nopeasti.

Käväistiin laitoksella klo 19 aikaan, jolloin olin auennut jo ihan kannustavat 3,5 cm. Oli vaikea päättää, lähteäkö takaisin kotiin taas jumppapallon päälle hetkumaan vai jäädäkö sairaalaan. Kotona oleminen vähän tympäisi, kun oltiin jo koko päivä menty samalla kaavalla pallon ja suihkun väliä. Lähdettiin kuitenkin käymään kotona. Klo 22 maissa mentiin uudestaan sairaalaan, kun supistukset vielä voimistuivat ja kotona oleminen tuntui ikävältä. Sairaalassa olin auki 5,5 cm. Puin sairaalavaatteet ja päästiin heti synnytyssaliin. Tunne oli jännittävä: täällä vauvamme syntyisi.

Olin alunperin sitä mieltä, että en tahdo epiduraalia ellei ole pakko kivun vuoksi. Kätilö suositteli sitä puoli yhden maissa yöllä, että saisin kerättyä voimia. Olin avautunut noin 8 cm. Otin sen ja vähitellen supistukset eivät enää tuntuneet. Epiduraalin laitto ei sattunut millään tavalla, mutta siinä tapahtui kuitenkin pieni moka ja lääkäri puhkaisi vahingossa yhden ylimääräisen kalvon. Ei vaarallista, mutta lääkäri varoitteli, että saattaa aiheuttaa kovaa päänsärkyä synnytyksen jälkeisinä päivinä. Sain myös antibioottia suoneen. Ehkäpä epiduraali vaikutti supistuksiin, koska vähän ennen kahta aloin saada oksitosiinia tipassa. Olin täysin auki, mutta ponnistustarvetta ei ollut. Odoteltiin, että vauva alkaisi painaa takapuolta kuin vessaan pitäisi päästä. Kolmen maissa uudenlaisia tuntemuksia alkoi olla ja kätilö sanoi, että voisin alkaa ponnistella varovasti kyljellään. Neljältä supistukset alkoivat tuntua enemmän ja ponnistustarvettakin alkoi olla. Ensin kyljeltään ja lopulta ponnistin puoli-istuvassa asennossa jalat kätilöiden kyljissä. Tuntui, että supistusta piti aina odotella aika pitkään. Joka supistuksella ehdin ponnistaa 2-3 kertaa.

Aikaa tuntui kuluvan reilusti ja oli epätietoinen olo, että kauanko vielä pitää jaksaa. Kätilö (joka oli muuten aivan ihana, huumorintajuinen ja kannustava) pyysi jossain vaiheessa toisen kätilön avukseen ja yhdessä ihmettelivät, että miten hommaa saataisiin vauhditettua. Oksitosiinia oli jo laitettu maksimimäärä ja tilannetta hidastivat varmaan myös tiukat alakerran lihakset (joista olen ennenkin lääkäriltä kuullut) sekä pissan määrä (2 litraa otettiin katedrilla pois).Yhdessä vaiheessa kätilöt myös pohtivat, tuleeko vauva kasvot edellä, mutta ei kuitenkaan. Kätilö totesi, että hyvin todennäköisesti tarvitaan välilihan leikkaus.

Noin klo 5.30 olin ponnistanut aktiivisesti ja kovaa jo pari tuntia. Alkoi turhauttaa ja olla jo vähän toivoton olo, kun tuntui, ettei edisty. Vauvan hiuksia kuulemma näkyi, mikä antoi vähän uskoa. Alettiin puhua imukupista ja kutsuttiin mukava ja empaattinen lääkäri paikalle. Lääkäri laittoi varmuuden vuoksi vauvalle pinnin päähän sykkeen tarkkailua varten. Totesi myös vauvalla olevan vähän pahkaa päässä. Yhtäkkiä ponnistaminenkin alkoi olla helpompaa: ehkä opin tai epiduraalin vaikutus lihaksiin hälveni. Tilanne alkoi edetä nopeammin ja melko pian lääkäri jo laittoi imukupin. Vauva syntyi ja itkuhan siinä tuli meiltä molemmilta. Vauvan syntyminen tuntui fyysisesti aika hurjalta. Pään ja hartioiden syntyminen ei oikeastaan kovin paljon sattunut, tunsin vain todella kovaa venymistä. Loppuvartalohan vain luiskahti ulos yhdellä ponnistuksella. Väliliha oli leikattu, repeämiä ei tullut. Kätilö kehui minua tosi sinnikkääksi, mistä tuli hyvä mieli.

Vauvaa vähän putsailtiin, isi leikkasi napanuoran ja sain hänet rinnan päälle. Pari ensi-imua tissillä samaan aikaan kun kätilö paineli mahaa saadakseen istukkaa irti. Ei sattunut juurikaan. Istukka vaikutti kokonaiselta. Vuotoa tuli kuitenkin reilunlaisesti. Aika pian minulle tuli huono olo: en meinannut saada henkeä, katse heitteli ja sydäntä tykytti. Vauva siirrettiin isin iholle. Sain ensin happea ja kätilö paineli kohtua tsekaten vuodon määrää. Ja sitähän tuli. Verenpaine romahti. Sain nesteytystä suoneen ja ehkä jotain muutakin. Onni oli, että toinen kätilö oli huomannut aiemmin laitetun kanyylin (johon tippaletku asetetaan) olevan jotenkin tukossa ja vaihtanut sen silloin. Koska minun verenpaineet laski niin alas, uuden kanyylin laittaminen tässä vaiheessa olisi ollut todella vaikeaa, kun suonia ei olisi kuulemma näkynyt.

Lääkäri kävi ultraamassa kohdun, mutta ei löytänyt vuodolle syytä. Olin ihan tajuissani koko ajan. Lepuutin silmiäni välillä kun väsytti ja minun piti säännöllisesti puhua jotain. Juttelin, että "olen ihan hereillä, mutta laitan vain silmät kiinni". En osannut kuitenkaan keskittyä muuhun kuin omaan vointiini. Välillä mietin vauvaa ja miestä ja kurkkasin heitä nopeasti. Olo vähän koheni ja tilannetta seurailtiin edelleen synnytyssalissa. Kolmisen tuntia oltiin siellä varsinaisen synnytyksen jälkeen. Olisin halunnut vain vauvan rinnalle. Happimaskia otettiin pois ja hetken päästä tuli taas huono olo. Aamuvuoron lääkäri ultrasi uudestaan ja lopulta päädyttiin varmuuden vuoksi leikkaussaliin kaavintaan. Esilääkityspikari, isille pikaiset suukot ja vakuuttelut, että kaikki menee hyvin. Mies oli tietysti seurannut kaikkea sivusta ja aamukätilön kanssa mitannut ja punninnut vauvaa. Huoli minusta oli suuri.

Minä naureskelin matkalla leikkaussaliin, että enpä ole ennen nähnyt miltä tämä näkökulma (sängyssä katse kohti kattoa) näyttää. Heh. Salissa vilisi porukkaa. Olin tyyni ja luottavainen. Ihmettelin mielessäni, että kaikki nämä ihmisetkö ovat minua operoimassa. Sain happea, nukutuspiikin ja taju lähti mainiosti. Seuraavaksi heräsinkin heräämössä. Se oli jännittävä paikka. Huoneessa oli monia sänkyjä vain verhot välissä. Kuulin kun joltakin romahti syke ja kun pikkupoika heräili kipsin laiton jälkeen. Jonkin aikaa verhon toisella puolella minua ja hoitajia viihdytti vanhempi mies, joka kommentoi kaikkea kuulemaansa ja vikitteli hoitajia. :) Lääkäri tuli hetken päästä kertomaan minun tilanteesta. Kohdun alareunasta oli löytynyt vähän istukkaa ja sinne oli laitettu pallomainen vedellä täytetty katedri painamaan vuotokohtaa. Olin vuotanut yhteensä 2,5l verta ja saanut kolme pussia verta suoneen. (Myöhemmin osastolla sain vielä kaksi pussia lisää.) Kiitos verenluovuttajille! Minun kädet oli täynnä kanyyleita ja johonkin niistä oli liitetty letkuja, aika hurjan näköistä. Käsivarsista oli myös otettu niin monia verinäytteitä, että myöhemmin osastolla hoitajien oli vaikea päättää, mistä saisi otettua hb-kokeita ym. Tunsin myös miten silmiä turvotti. Siellä pötkötinkin monta tuntia. Muutaman tunnin päästä kävi selväksi, että kestää vielä tunteja ennen kuin pääsen osastolle vauvan ja miehen luo. Hemoglobiinia ja verenpainetta seurattiin tarkasti. Hb oli alimmillaan kai 72.

Vauva oli syntynyt aamukuudelta ja iltapäivällä alkoi tulla huoli miehestä. Oli myös hieman epätodellinen ja erikoinen olo, kun en ollut nähnyt vauvaa ja miestä pitkään aikaan. Pyysin saada soittaa miehelle, se oli ihanaa. Vielä ihanampaa oli parin tunnin päästä kuulla hoitajan puhuvan omatoimisesti puhelimessa synnytysvuodeosastolle ja pyytävän minun miestä ja vauvaa äitiä katsomaan. Aivan mahtavaa. Sain vauvan hetkeksi vierelle ja mieheltä suukot. <3 Mies nosti vauvaa varmoin ottein ja minulle tuli tosi hyvä mieli siitä.

Mies oli ollut vauvan kanssa pitkän päivän ja saanut antaa lisämaitoa ruiskulla. Pyydettiin luovutettua äidinmaitoa lehmänmaitokorvikkeen sijaan ja sitä sattuikin olla saatavilla. Ajattelin, että olisi jotenkin luonnollisempaa ravintoa vauvalle. Kiitos taas luovuttajille! Mies oli käynyt parin tunnin päikkäreillä kotona ja tullut sitten takaisin osastolle vauvaa hoitamaan. Minua harmitti tietysti jälkeenpäin, että olin jäänyt paitsi vauvan ensimmäisestä päivästä, mutta onneksi mies oli ollut vauvan kanssa, ruokkinut ja pitänyt sylissä.

Alkuillalla pallokatedri vihdoin poistettiin vähitellen ja pääsin vuodeosastolle. Saatiin paikka kahden hengen huoneesta, jossa ei ollutkaan sitten koko aikana toista äitiä, yhtä yötä lukuunottamatta. Imetyksen harjoittelua, suukottelua ja jutustelua miehen kanssa, hemoglobiinin ja verenpaineen mittaamista, nesteytystä (ainakin sokeria sain, en tiedä muusta). Pissakatedri oli vielä paikoillaan ja kohtua käytiin painelemassa mahan päältä säännöllisesti vuotoa tarkkaillen. Yöksi vauva meni kansliaan nukkumaan ja hänet tuotiin minun luokse aina syömään. Hoitajat olivat aivan ihania ja kannustavia. Minulla oli lähes koko sairaala-ajan samat hoitajat sekä päivällä että yöllä ja heihin syntyi vahva luottamus. 

Kirjoitan erillisen postauksen osastolla vietetystä ajasta. Kirjoitan siihen mm. minun hemoglobiinin laskusta, vauvan bilirubiiniarvoista ja kovasta niskasärystä (virheellisen epiduraalin seuraus), joka korjattiin lopulta veripaikalla. Jokusen sanan voisin raapustella myös sairaalakassin tavaroiden tarpeellisuudesta, äidinvaiston heräämisestä ja imetyksen aloittamisesta.

Olen iloinen, että pärjäsin synnytyksen alkuvaiheessa niin hyvin kotona ja että avautumisvaihe oli suhteellisen helppo. Olen tyytyväinen, että otin sen epiduraalin, vaikka sen laittamisessa puhkaistiin väärä kalvo ja vaikka se luultavasti hidastutti supistuksia. Sain huilata, se oli tärkeää pitkän päivän jälkeen. Olen kiitollinen ihanille kätilöille, jotka tsemppasivat hyvin, oli koko ajan turvaisa olo. Ponnistusvaihe oli käsittääkseni pitkä verrattuna keskiarvoon, mutta siitäkin selvittiin. Imukuppi oli helpottava ratkaisu. 

Synnytyksestä jäi hyvä mieli.